Kamaru Usmanin UFC-ura

Kamaru Usmanin tarina ei ala kirkkaista saleista, tittelimatseista tai suurista areenoista. Se alkaa paljon kauempaa kaikesta tuosta, Nigeriasta, elämästä, joka näytti enemmän käytännölliseltä kuin loistokkaalta. Hän syntyi Auchissa. Hänen isänsä työskenteli armeijassa ja myöhemmin farmaseuttina. Hänen äitinsä oli opettaja. Perhe muutti lopulta Yhdysvaltoihin, kun Kamaru oli vielä poika, ja sellainen muutto muuttaa lasta jo ennen kuin urheilu ehtii tehdä niin. Uusi maa. Uusi kieli. Uudet säännöt. Uusi paine. Monelle lapselle se on vain hämmennystä. Usmanin kaltaiselle se muuttui vähitellen polttoaineeksi.

Hän ei kasvanut kuin tuleva tähti urheiluelokuvasta. Häntä ei ympäröinyt helppo parrasvalo. Hänen oli juurrutettava itsensä uuteen paikkaan, rakennettava itsensä siinä ja selvitettävä, miten kantaa sekä elämänsä nigerialainen että amerikkalainen puoli menettämättä kumpaakaan. Sillä on väliä, koska myöhemmin, tultuaan mestariksi, hän ei koskaan kuulostanut mieheltä, joka olisi unohtanut, mistä vaikea osuus alkoi. Hän käyttäytyi kuin joku, joka tiesi varsin hyvin, miltä kamppailu tuntuu ennen kuin kamerat saapuvat paikalle.

Paini muutti hänen elämänsä suunnan. Se on selkein tapa sanoa se. Ennen MMA:ta, ennen UFC:tä, ennen mestaruusvöitä oli paini, ja paini antoi hänelle rakenteen. Se antoi säännöt, joissa oli järkeä. Tee kovemmin töitä kuin toinen. Pysy kurinalaisena pidempään kuin toinen. Murra hänen tahtonsa ennen kuin omaasi kosketaan. Usman sopeutui tuohon maailmaan nopeasti. Hän oli vahva, vakava ja rakennettu toistolle. Sinusta ei tule sellaista painijaa, jollainen hänestä tuli, pelkästään voitoista nauttimalla. Sinne päästään kestämällä tylsät päivät, kivuliaat harjoitukset ja tuhat hetkeä, jolloin lopettaminen olisi helpompaa kuin jatkaminen.

Hän jatkoi nousuaan. Ensin lukiossa. Sitten collegessa. Sitten kansallisen tason menestystä. Hänestä tuli NCAA Division II -mestari. Sillä on väliä, koska se selittää hänen myöhemmän MMA-uransa muodon. Usman ei ollut koskaan vain "kaveri, joka osaa painia". Hän tuli kamppailuun yhden elämänsä osa-alueen jo ratkaisseena. Hän tiesi, mitä merkitsi jauhaa vuosia tittelin eteen. Hän tiesi, miltä huipputason paine tuntui ennen kuin oli koskaan ottanut ammattilaisiskua häkissä.

Miten ura alkoi

Samaan aikaan elämä hänen ympärillään ei ollut täysin puhdasta. Hänen isänsä oikeudelliset vaikeudet ja vankilatuomio muodostuivat yhdeksi hänen taustansa raskaimmista henkisistä osista. Se ei ole pieni yksityiskohta hänen tarinassaan. Se muovasi perhettä. Se muovasi sitä, miten Kamaru suhtautui vastuuseen, maineeseen ja selviytymiseen. Kamppailijat puhuvat usein kivun käyttämisestä motivaationa. Usmanin kohdalla se tuntui vähemmän iskulauseelta ja enemmän tosiasialta. Hän kantoi todellista perheen taakkaa lajiin. Työn taustalla oli aina jotain yhtä otteluviikkoa suurempaa.

Kun hän siirtyi painista MMA:han, hän ei saapunut valmiina ottelijana. Hän saapui vakavasti otettavana urheilijana, jolla oli loistava perusta ja selvät täytettävät aukot. Se on normaalia. Silmiinpistävää oli, kuinka nopeasti hän ymmärsi, mitä laji häneltä vaati. Hän ei yrittänyt tulla näyttäväksi yhdessä yössä. Hän ei pakottanut itseään nyrkkeilijän muottiin ennen kuin keho oli valmis. Hän piti painin keskiössä ja rakensi muun hitaasti sen ympärille. Jab parani. Paine parani. Itseluottamus pystyottelussa vahvistui. Pelistä tuli paljon vaikeampaa murtaa, koska se ei ollut enää vain yhtä asiaa.

Kun hän pääsi The Ultimate Fighter 21:een, hän näytti jo mieheltä, joka voisi pysyä UFC:ssä pitkään. Sen kauden voittaminen oli tärkeää, koska se antoi hänelle puhtaan sisäänpääsyn UFC:hen, jota jokainen vakavasti otettava lupaus haluaa. Mutta isompi juttu oli se, mitä tuli sen jälkeen. Monet ottelijat voittavat TUF:n eivätkä koskaan oikeastaan nouse huippunimiksi. Usman käytti sitä alkuna, ei huipentumana.

Hänen varhainen UFC-uransa ei ollut äänekäs sillä tavalla, josta satunnaiset fanit yleensä pitävät. Hänen ympärillään ei ollut jättimäisiä promootio-otsikoita. Hän ei ollut tyrmäystaiteilija ensimmäisestä päivästä lähtien. Hän oli jotain, mitä laji usein arvostaa ennen kuin rakastaa: äärimmäisen vaikea kohdata. Hän pystyi hallitsemaan otteluita. Hän pystyi tukehduttamaan eriä. Hän pystyi saamaan miehet tekemään liikaa töitä liian aikaisin. Ja kun hän alkoi teroittaa nyrkkeilyään, koko kuva paheni kaikille välisarjassa.

Sekään sarja ei ollut pehmeä. Usmanin täytyi edetä todellisten nimien läpi. Leon Edwards molempien urien alkuvaiheessa. Sean Strickland ylemmässä painoluokassa. Warlley Alves. Demian Maia. Rafael dos Anjos. Se on vakava nousu. Se kertoo hänestä paljon, että hänen nousunsa ei tarvinnut suojelua helpoilla ottelujärjestelyillä. Hän ansaitsi paikkansa pitkän kaavan kautta, ja se pitkä tie teki mestaruusversiosta hänet vankemman myöhemmin.

Kamaru Usmanin mestaruuskausi

Yö, jona hän voitti Tyron Woodleyn vyöstä, muutti koko tavan, jolla ihmisten täytyi puhua hänestä. Sitä ennen jotkut näkivät hänet yhä hiovana haastajana, jolla oli vahva systeemi. Sen jälkeen hän oli välisarjan mestari, eikä sattumalta. Hän purki Woodleyn osiin viiden erän aikana. Ei yhdellä dramaattisella purkauksella. Ei yhdellä onnekkaalla heilautuksella. Hän mursi hänet paineella, tahdilla ja kontrollilla, kunnes vyö näytti kuuluvan hänen vyötärölleen paljon luonnollisemmin kuin ihmiset olivat odottaneet. Se oli mestarin suoritus kaikkein vakavimmassa mielessä. Selkeä. Kylmä. Hallitseva.

Kun hänellä oli vyö, hänen uransa astui siihen osaan, joka teki hänestä todella suuren. Colby Covington oli ensimmäinen, ja se ottelu oli tärkeä, koska se pakotti Usmanin sellaiseen sotaan, jollaista monet ihmiset eivät olleet vielä nähneet häneltä. Ottelu oli ruma, ilkeä ja täynnä tahtia. Usman lopetti hänet myöhään ja todisti samalla jotain uutta. Hän ei ollut vain painija, jolla oli kunto ja kuri. Hän pystyi pysymään raa'assa ottelussa toista eliittitason painekonetta vastaan ja olemaan silti se mies, joka seisoi lopussa.

Sitten tuli Jorge Masvidal. Ensimmäinen ottelu rakennettiin nopeasti. Toinen rakennettiin kovaäänisesti. Ja se toinen antoi Usmanille yhden hänen uransa määrittävistä hetkistä. Oikea käsi, joka sammutti Masvidalin, teki enemmän kuin voitti mestaruuden puolustuksen. Se muutti tapaa, jolla ihmiset näkivät hänen voimansa. Vastustajat olivat jo aiemmin kunnioittaneet hänen painiaan ja painostustaan. Tuon tyrmäyksen jälkeen heidän oli pakko kunnioittaa ajatusta siitä, että yksi puhdas virhe avoimessa tilassa saattoi päättää illan välittömästi.

Gilbert Burns toi mukanaan uuden haasteen. Entinen joukkuetoveri. Vaarallinen painija. Mies, joka tunsi hänet paremmin kuin useimmat vastustajat. Burns satutti häntä aikaisin, mikä vain teki paluusta vahvemman, kun Usman rauhoittui ja lopetti hänet. Tuolla ottelulla oli väliä, koska se näytti hänen mestaruusvuosiensa kurinalaisuuden. Vaikka asiat menivät pieleen, hän ei panikoinut helposti. Hän pystyi ottamaan huonon hetken, hidastamaan hengitystään, luottamaan havaintoihinsa ja kääntämään ottelun takaisin suuntaansa.

Toinen Covington-ottelu ei ollut yhtä väkivaltainen kuin ensimmäinen, mutta sillä oli silti väliä. Se osoitti, että siinä vaiheessa Usman ei puolustanut vain mestaruutta. Hän puolustautui koko aikakautta vastaan välisarjassa. Hän oli mies, jonka kaikkien oli pakko kohdata, eikä divisioona onnistunut horjuttamaan häntä. Juuri siltä pitkät mestaruuskaudet näyttävät sisältäpäin. Nimet vaihtuvat. Haaste pysyy. Mestarin on ratkaistava uudet illat menettämättä sitä terää, joka alun perin rakensi tuon putken.

Hän puolusti vyötä viisi kertaa. Jo se yksin nostaa hänet harvinaiseen seuraan välisarjassa. Mutta numerot kertovat vain osan tarinasta. Tärkeämpää on tuon mestaruuskauden tuntu. Usman ei vain kantanut vyötä. Hän sai divisioonan tuntumaan suljetulta hetkeksi. Jos olit 170:ssä, koko tulevaisuutesi riippui siitä, pystyitkö selviytymään hänestä, vastaamaan hänen tahtiinsa, pysäyttämään hänen paininsa, välttämään hänen jabinsa ja pitämään itseluottamuksesi, kun hän vei ottelusta pala palalta.

Usman vs Edwards

Siksi Leon Edwardsille kärsitty tappio sattui niin kovaa. UFC 278:aan mennessä Usman johti ottelua. Hän oli jo kerran aiemmin voittanut Edwardsin vuosia aikaisemmin. Hän oli minuuttien päässä seuraavasta mestaruuden puolustuksesta. Sitten korkea potku osui, ja kaikki muuttui yhdessä urheilun dramaattisimmista mestaruusratkaisuista vuosien varrella. Se hetki teki enemmän kuin vei vyön. Se rikkoi häntä ympäröineen varmuuden tunteen. Siihen asti Usman oli näyttänyt sellaiselta mestarilta, joka häviää vain, jos tapahtuu jotain poikkeuksellista. Sitten tapahtui jotain poikkeuksellista.

Uusintaottelulla oli väliä, koska se esitti vaikeimman mahdollisen kysymyksen tuollaisen tappion jälkeen. Oliko tyrmäys vain yksi hetki, vai oliko divisioona menossa hänen ohitseen? Usman taisteli kovaa. Hänellä oli hetkensä. Mutta hän hävisi jälleen, tällä kertaa pistetuomiolla. Tuo toinen tappio tuntui erilaiselta kuin ensimmäinen. Ensimmäinen oli shokki. Toinen oli todellisuus. Yhtäkkiä vanha putki oli ohi, ja hänen uransa seuraava luku oli kirjoitettava alhaalta, ei huipulta.

Tässä Usmanin tarinan inhimillinen puoli muuttuu kiinnostavammaksi. Suuria ottelijoita on helppo ihailla, kun he murskaavat kaikki. Todellinen testi tulee myöhemmin. Pystyykö hän elämään vyön menettämisen kanssa. Pystyykö hän sopeutumaan siihen, että laji puhuu hänestä menneessä aikamuodossa. Onko hänellä vielä merkitystä, kun divisioonaa ei enää rakenneta hänen ympärilleen. Usmanin täytyi istua kaiken tuon läpi.

Ja lisää ongelmia oli tulossa. Keho oli jo ottanut paljon vastaan. Usman vietti vuosia otellen huonojen polvien ja sellaisen kulumisen läpi, joka ei aina näy yhdessä dramaattisessa vammaraportissa mutta näkyy siinä, kuinka huolellisesti ottelijan täytyy joskus hallita harjoitusleiriään. Mestareita usein ylistetään sitkeydestä, mutta ihmisiltä jää huomaamatta, kuinka suuri osa siitä sitkeydestä on yksityistä. Se on ylös nousemista ja työn tekemistä, kun kehosi ei enää toimi kuin nuoren haastajan keho. Usman kantoi sitä vuosia.

Hänen täytyi myös käsitellä omituista kritiikkiä parhaimpina vuosinaan. Osa faneista kunnioitti häntä enemmän kuin rakasti häntä. He rakastivat tyrmäyksiä. He kunnioittivat hallintaa. Mutta oli ajanjakso, jolloin hänen täytyi taistella laiskaa käsitystä vastaan, että hän oli "tylsä" vain siksi, että oli niin hyvä viemään pois sen, mitä muut halusivat tehdä. Se muuttui myöhemmin, kun iskulyönti muuttui vaarallisemmaksi ja mestaruusvoitot äänekkäämmiksi, mutta se oli silti osa hänen polkuaan. Hänen täytyi ansaita ihailu kahdesti – ensin dominoinnilla, sitten väkivallalla.

Hänen elämässään on myös toinen puoli, ja sillä on merkitystä ura-artikkelissa. Usmanista tuli enemmän kuin pelkkä mestari vyön kanssa. Hänestä tuli yksi afrikkalaisen MMA:n kasvoista aikana, jolloin tuo identiteetti kasvoi suuremmalla tavalla UFC:ssä. Yhdessä Israel Adesanyan ja Francis Ngannoun kanssa hän auttoi tekemään afrikkalaisista mestareista kokonaisen aallon, ei eristyneitä tarinoita. Se antoi hänen uralleen laajemman merkityksen. Hän ei taistellut vain oman paikkansa puolesta. Hän oli osa sukupolvea, joka muutti sen, miltä lajin huippu näytti.

• Usman kasvoi Nigerian ja Yhdysvaltojen välillä ja kantoi molemmat maailmat mukanaan urallaan.
• Paini antoi hänelle rakenteen, joka muovasi koko tyyliään.
• Hänen welterweight-mestaruuskautensa sai divisioonan tuntumaan suljetulta vuosien ajan.
• Tappiot Edwardsille pakottivat hänet minkä tahansa suuren uran vaikeimpaan osaan – elämään vyön jälkeen.

Mitä rahaan tulee, se osa on aina vaikea määrittää tarkasti UFC:ssä, koska todellinen järjestelmä pysyy pääosin yksityisenä. Julkinen kuva kertoo silti tarpeeksi. Mestaruusvuosinaan Usman tienasi vakavasti otettavia summia MMA-mittapuulla. Nykyiset julkiset arviot asettavat hänen nettovarallisuutensa noin 3 miljoonaan dollariin, mutta sitä lukua kannattaa käsitellä varoen, koska se ei ole virallinen. Selvempää on, että hänen suuret titteliottelunsa, sponsorointinsa ja näkyvyytensä työnsivät hänet paljon vahvempaan taloudelliseen elämään kuin mistä hän tuli. Raportoitu noin 532 000 dollarin takuu Leon Edwards -uusintaottelusta antaa ainakin yhden näkyvän merkin siitä, kuinka suureksi mestaruusnäyttämö oli hänelle kasvanut, vaikka kulissien takana kokonaisluku olisi voinut olla suurempi.

Kamaru Usman vyön jälkeen

Hänen uransa myöhempi vaihe on vielä kirjoittamatta, ja se tekee siitä vaikeampaa ja kiinnostavampaa. Hän ei ole enää mies, joka hallitsee divisioonaa kyseenalaistamatta. Hän on entinen mestari, johon ihmisten on edelleen mitattava itsensä. Se on erilaista painetta. Kun hän palasi ottelemaan Khamzat Chimaevia vastaan lyhyellä varoitusajalla, hän ei saanut voittoa, mutta muistutti ihmisille, että häntä oli edelleen hyvin vaikea horjuttaa, jopa karuissa olosuhteissa. Sillä oli väliä. Se esti häntä jäämästä vain yhdeksi entiseksi mestariksi, joka roikkuu vanhoissa muistoissa.

Usmanissa on myös jotain, mikä pitää hänet merkityksellisenä, vaikka vyö on poissa. Hän ymmärtää suurten otteluiden tunnelman. Hän kantaa itsensä kuin pääottelun ottelija. Hän osaa puhua kuin joku, joka odottaa vakavia yleisöjä, ei sivuhuoneita. Se itsevarmuus voi joskus ärsyttää ihmisiä, mutta se on myös osa sitä, miksi mestarit pysyvät vaarallisina mestaruusvuosien jälkeen. He uskovat edelleen kuuluvansa huipun tuntumaan, ja jos keho antaa heille vielä tarpeeksi, se usko pitää uran elossa pidempään kuin ihmiset odottavat.

Hänen tarinansa toimii, koska siinä on molempia suuruuden lajeja. Kovaa nousua ja kovaa laskua. Hallintaa ja kaaosta. Vuosia, jolloin häntä oli lähes mahdoton voittaa, ja iltoja, jolloin laji muistutti häntä siitä, ettei kukaan mestari omista varmuutta ikuisesti. Kamaru Usmanin ura ei ole vain välisarjan mestarin tarina. Se on tarina miehestä, joka tuli kovasta alusta, rakensi itsensä painin kautta, kantoi perheen tuskaa ja henkilökohtaista kuria häkkiin ja nousi sitten aikakautensa määrittäviin ottelijoihin.

Siksi hänen uransa ansaitsee tulla luetuksi jonain suurempana kuin yhtenä mestaruuskautena. Hän ei ollut koskaan vain hyvä urheilija, joka löysi oikean hetken. Hän oli vakava, vaikea ja kurinalainen ottelija, joka muutti vuosien kovan työn valtakaudeksi ja joutui sitten oppimaan, miten elää sen jälkeen, kun valtakausi murtui. Ne toiset opetukset ovat rumia. Ne eivät tule vyön mukana. Mutta ne kertovat usein henkilöstä enemmän kuin helpot voitot koskaan voisivat. Usman elää yhä sitä osaa nyt, ja juuri siksi hänen tarinansa tuntuu edelleen avoimelta eikä valmiilta.